Raskaana?

Olen juuri avioitunut melkein kolmekymppinen nainen. Viime aikoina minun on epäilty olevan raskaana useaan otteeseen.

Viime vuonna kevättalvella lihoin muutaman kilon verran. Työpaikallani kolmekin naista ilmoitti samoihin aikoihin olevansa raskaana. Niinpä eräs työkaveri kysyi myös minulta, olenko raskaana. Hän oli omien sanojensa mukaan nimittäin tarkkaillut minua jo jonkin aikaa ja oli varma, että näin asia on. No ei ollut. Ilmoitin tulipunaiselle työkaverilleni saaneeni vatsanympäristöni kasvuun aivan suun kautta otettujen nautintojen avulla.

Kun minulle kesällä ilmoitettiin, että sain työpaikan, kommentoin Facebookissa asiaa näin: "Jee!" Tämän kommentin jälkeen noin viisi ihmistä kysyi, tarkoittiko jeeni sitä, että olen raskaana. No ei tarkoittanut. Jos raskaana olemisen ilo minulle joskus suodaan, en varmasti ilmoita siitä Facebookissa huudahtamalla "jee".

Eilen eräs työkaverini kysyi, mahtuisinko hänen vanhoihin farkkuihinsa. Epäilin etten mahtuisi, koska lihon jatkuvasti. Sanoin työkaverilleni näin: "Kohta en varmaan mahdu mihinkään vaatteisiin." Johon työkaveri sitten vastasi kysymällä, milloin minulla on laskettu aika. Työkavereiden kesken kun kuulemma liikkuu huhuja minun raskaudestani.

Minusta on kamalaa, että koko lähipiirini katseet on tällä hetkellä suunattu suoraan vatsaani. Vatsa on kropassani juuri se kohta, jota olen aina yrittänyt piilottaa. Nyt jokainen kertynyt vatsamakkara tarkoittaa kaikille selviä raskauden merkkejä. Ne, jotka etsivät merkkejä raskaudestani, löytävät niitä varmasti helposti: Jos valitan pahaa oloa, olen tietysti raskaana. Jos jätän juomatta alkoholia tilaisuuksissa, joissa sitä on tarjolla, olen varmasti raskaana. Jos minun tekee mieli jotain vähän erikoisempaa ruokaa, olen varmasti raskaana.

Tilanteeni on siinä mielessä onnellinen, että olemme mieheni kanssa aivan julkisesti häiden jälkeen aloittaneet lasten hankinnan. Homma on siis työn alla. On kuitenkin kurjaa, että kaikki odottavat raskausuutista niin tiiviisti. Mitä jos raskaaksi tuleminen ei heti onnistukaan? Mitä jos tästä asiasta tulee minulle kipeä? Mitä jos tulen raskaaksi, se paljastuu uutista vaaniville ihmisille ja sitten saankin keskenmenon? Onnistuvatko ajattelemattomat ihmiset ympärilläni repimään haavoja auki epäilyksillään ja odotuksillaan?

Toivon kovasti, että ihmiset antaisivat meidän nuorelle perheellemme rauhan tässä asiassa. Jos tulemme pian raskaaksi, haluaisin nauttia alkuraskauden salaamisesta sekä siitä, että lopulta pääsisin yllättämään kaikki uutisellani. Mutta näinhän ei tule käymään. Kun vihdoin paljastan uutisen, kukaan ei ylläty. Kaikki ovat tienneet minun olevan raskaana jo toista vuotta.

Ulkonäkö elämän tärkeimpänä sisältönä

Vietin eräänä päivänä aikaa lueskelemalla erään tänä vuonna BB:stä jo pois potkitun nuoren naisen blogia. Blogissa tuo nuori nainen käsittelee lähinnä ulkonäköön ja julkisuuteen liittyviä asioita. Varmaankin eniten blogin lukijoita kohahduttanut aihe on bloggaajan 11-kohtainen lista kauneusleikkauksista, jotka hän haluaa itselleen teettää. Lista sisältää tavallisimpien leikkausten lisäksi esimerkiksi alaselän luiden kaiverruksen, lonkkaluiden hionnan sekä kaularangan pidennyksen. Kauneusleikkauslistan lisäksi bloggaajalla on omien sanojensa mukaan koneellaan kansioita esimerkiksi täydellisistä nenistä.

Aloin lukea tuota blogia viihdetarkoituksessa. Ajattelin, että se toimisi loistavana aivottomana nollauksena häästressin jälkimainingeissa. Valitettavasti blogi sai minut ennemminkin surulliseksi kuin piristyneeksi tai viihtyneeksi.

Blogista voi tietysti saada hyvin yksipuolisen kuvan ihmisen elämästä. Ulkonäköteemaisessa blogissa toki kirjoitellaan lähinnä ulkonäköön liittyvistä asioista. Jos ihmisen elämässä ulkonäkö todellisuudessakin näyttelee suurinta roolia, on se mielestäni äärettömän surullista. Kuinka surullista on se, että ihmisen omakuva pääsee vääristymään niin paljon, että hän käyttää elämänsä pohtien sitä, mitkä asiat omassa vartalossa ovat pielessä ja vääränlaisia! Olen varma, että moni kiinnostava ja oikeasti onnelliseksi tekevä asia ehtii ulkonäköä pohtiessa lipua huomaamatta ohi.

Elämässä on niin paljon kiinnostavia ja iloiseksi tekeviä asioita. Miksi siis kannattaisi keskittyä tuijottelemaan konkreettisesti omaan napaansa?

Anteeksi jälleen!

Parannan kyllä tapani. Olen ollut koko kesän kamalan kiireinen. Nyt kiireet ovat vihdoin loppuneet ja ehdin varmasti taas kirjoittamaan enemmän.

Kuulette minusta pian!
Terveisin,
rouva Noora

Tavallinen vai erilainen?

Lapsena ja nuorena halusin kamalasti olla tavallinen. Meidän perhe oli mielestäni aivan liian erilainen kuin muut. Meidän perheemme ei ole koskaan kuulunut kirkkoon, ja se oli tietysti uskonnollisessa kylässä hyvin poikkeuksellista. Lisäksi meillä ei ole tuossa kylässä lähisukulaisia, ja sekin on siellä päin maailmaa hyvin kummallista. Muistan jopa, että rukoilin pienenä tyttönä jumalalta, että meidän perhe tulisi uskoon. Olihan meitä varmaan myös seurakunnan kerhossa tai papin rouvan vetämillä et-tunneilla jo vähän peloteltu helvetillä. Muistan myös, kuinka koulukaverimme joskus nälvivät siitä, että meidän perhe oli apinoista lähtöisin, kun he sentään olivat saaneet alkunsa Aatamista ja Eevasta. Absurdia, kun sitä nyt ajattelee, mutta lapsena nuo asiat olivat totista totta.

Teini-iän jälkeen aloin vuorostaan kärsiä siitä, että olin liian tavallinen. Olisin halunnut olla hipimpi, syvällisempi, taiteellisempi ja filosofisempi. Olisin halunnut osata pukeutua erikoisemmin, ymmärtää runoutta, polttaa vaikka pilveä tai tehdä jotain muuta erilaista. Mutta ei, olin vain tylsä ja tavallinen minä.

Nykyään olen löytänyt ihanan tasapainon tavallisuuteni ja erilaisuuteni kanssa. Olen osannut peilata enemmän isoa kuvaa. Aikaisemmin lähiympäristön normit tuntuivat koko maailman normeilta. Oli vaikea nähdä lähipiiriä kauemmas. Nyt, kun lähipiirini on laajentunut, on helpompaa nähdä myös kauemmas. Olen huomannut, että kaiken tavallisuuteni keskellä minussa on paljon erilaista. Kaikkein hienointa nykyisessä erilaisuudessani ja tavallisuudessani on se, että ne ovat osa oikeaa minua.

Ilo

Sain töitä! Työt alkavat 10.8. eli gradulomaa on vielä hetki jäljellä. Jee! Ei mulla muuta.

Shoppailu

Shoppailla voi vain kahdella eri tuulella. Toisinaan sitä tuntee itsensä todella viehättäväksi. Kengät kopisevat kivasti kaupungin kaduilla ja kaupoissa kiertely on kivaa. Sovituskopin peilikin pääsee yllättämään. En tienytkään, että mulla on noin ohuet reidet! Shoppailu on silloin kivaa ja hienoja vaatteitakin löytyy enemmän kuin on varaa. Ja jos ei löydykään, niin se ei haittaa. Kaupoissa oli kivaa!

Toisella kertaa olo on sitten täysin nukkavieru. Vaatekaupassa saa hävetä niitä vaatteita, jotka on valinnut päälleen, ja kenkäkaupassa haluaisi piilotella omia kenkiään myyjiltä. Sovituskopin peili paljastaa vain huonosti laitetut hiukset ja mahalle kertyneet makkarat. Vaatteet eivät istu. Mitään kivaa ostettavaa ei löydy. Äkkiä kotiin!

Edellisellä shoppailukerralla paikalla oli viehättävämpi Noora.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön

Melkeinpä kaikki varmaankin tietävät sen puhelinoperaattorin mainoksen, jossa toinen mies ihastelee toisen luona kaikkea mahdollista ja toinen vastaa kaikkiin kehuihin tyyliin "no ei tuo nyt mikään kummoinen ole". Ärsyttävä ihmistyyppi!

Mietin usein, että annan varmaan itsestäni usein hyvin ylpeän kuvan. Minulla on nimittäin tapana olla avoimesti ylpeä ja onnellinen omista saavutuksistani. Joskus on vain kamalan vaikea olla ylpeä ja onnellinen niin, että toiset eivät ymmärrä sitä kerskailuksi. Kaikkein suurin riski tulla väärinymmärretyksi on silloin, kun on avoimesti ylpeä sellaisen ihmisen edessä, joka kokee tilanteensa olevan jollakin tapaa huonompi. Katkeruus ja kateus on paljon helpompaa ja tavallisempaa kuin aito onni toisen ihmisen puolesta. Minun saavutukseni ja onneni eivät ole keneltäkään toiselta pois. Miksi minun siis pitäisi vähätellä niitä?

Mistä asioista minä sitten olen elämässäni ylpeä ja onnellinen? Olen ylpeä siitä, että olen tehnyt paljon töitä koulutukseni eteen ja että olen töissäni taitava. Olen ylpeä myös mieheni hienosta työpaikasta, jonka eteen hän on tehnyt ja tekee mielettömän paljon töitä. Olen onnellinen siitä, että rahatilanteemme on noususuunnassa ja että rahallisesti tulevaisuutemme näyttää hyvältä. Meillä on todella hieno asunto, josta pidän aivan älyttömästi. Olen onnellinen siitä, että minulla on oma työhuone. Olen onnellinen lemmikeistämme, joista jokainen on aivan huipputyyppi. Olen onnellinen siitä, että minulla on nykyään paljon hyviä ystäviä.

Päivän epävarmuus: Olenko nyt lukijoidenkin silmissä ylpeä ja kerskaileva?

Anteeksi hiljaisuuteni

Työkiireiden ja lomanaloituskiireiden vuoksi täällä on ollut todella hiljaista. Nytkään minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että palaan kyllä kirjoittamaan pian.

Kiitos kaikille rohkaisevasta palautteesta! Ideoita kirjoittamiseen riittää. Olisipa vielä aikaa!

Nyt jännittää

Laitoin juuri blogini osoitteen Facebookissa (tarkoin valituille) kavereilleni. Täytyy myöntää, että vähän jännittää, millainen vastaanotto on. On niin paljon helpompaa kirjoittaa tuntemattomille kuin tutuille. Toisaalta tarkoituksenani on nimenomaan uskaltaa olla julkisesti epävarma, ja jos en sitä ole ystävieni edessä, niin onko se kovinkaan julkista?

Päivän epävarmuus: Olinko aivan pönttö?

Epävarmuus työelämässä

Työ on yksi suuri epävarmuuden lähteeni. Teen tällä hetkellä opettajan töitä kuudennen luokan luokanopettajana, mutta en ole pätevä. Minulta puuttuvat kokonaan pedagogiset opinnot, joten olen melko itseoppinut opettaja. Olen useinkin hyvin varma siitä, että tämä ei ole minun alaani. Oppilailta ei yleensä saa kamalan paljon positiivista palautetta, mutta negatiivista sitäkin enemmän. Tekemisiäni kommentoidaan vaatteista, ulkonäköön ja luonteenpiirteisiin saakka. Yleisimpiä sanoja oppilaideni suusta ovat sää aina, sää et ikinä ja sää et koskaan.

Olen kuitenkin saanut positiivista palautetta työkavereilta, ja se lämmittää mieltä todella paljon. Kamalimpina päivinä, kun oppilaat ovat käyttäytyneet todella huonosti, on ihanaa kuulla työkaverilta, että luokka on minulla hyvin hallussa. Tänään esimieheni kysyi minulta, onko minulla vielä suunnitelmia ensi vuodelle ja saako minua kysellä töihin, jos sellaisia minulle löytyisi. Mahtavaa! Tiedän tehneeni hyvää työtä, kun minun halutaan epäpätevyydestä huolimatta jatkavan töitä samassa työpaikassa.

Ehkä tämä todella voisi olla minun alaani. Nyt vain täytyisi vain hankkia se pätevyys, niin töitä saattaisi oikeasti irrota vielä paremmin.

Blogini on jo saanut jonkin verran lukijoita, mutta yhtään kommentteja en ole vielä saanut. Olisi hienoa, jos kirjoittamistani asioista syntyisi keskustelua. Tarkoitukseni kuitenkin on päiväkirjatyyppisen kirjoittelun lisäksi pyrkiä herättämään ajatuksia. Kommentoikaa siis edes sitä, oliko blogissani mitään luettavaa, vai oliko sen sisältö täyttä potaskaa.

Oikeus loukkaantua

"Ei sinulla ole oikeutta loukkaantua tästä."
"Onko minulla oikeus loukkaantua?"
"Minä olen suorapuheinen ihminen, eikä kenelläkään ole oikeutta loukkaantua siitä, että sanon suoraan."

Oikeus loukkaantua on mielestäni kummallinen käsite. Loukkaantuminen on tunne, joka ihmiselle tulee, kun hänen tunteitaan jollakin tavalla loukataan. Jos loukkaantumisen osapuolilla on käsitys, ettei loukkaantumiseen ole oikeutta, joutuu loukkaantunut pitämään loukkaantumisensa salaisuutena, eikä siitä useinkaan seuraa mitään kamalan positiivista. Minä kannatan oikeutta loukkaantumiseen. Eri asia on, onko oikeutta esimerkiksi murjottamiseen tai riitelyyn.

Minun tunteeni tulevat loukatuksi melko usein, mutta lopulta aika harvoin loukkaaja saa tietää asiasta. Minua saattavat loukata esimerkiksi tekemisiini kohdistuva kritiikki, vitsiksi naamioitu tai tarkoitettu solvaus tai ulkonäköön ja luonteeseen kohdistuva (kevytkin) kritiikki. Tapanani on peittää loukkaantuminen etenkin sellaisissa tapauksissa, jolloin yleisen mielipiteen mukaan minulle "ei ole oikeutta loukkaantua".

Se, että loukkaannun usein, ei kuitenkaan tarkoita, että olisin loukkaajilleni vihainen, murjoittaisin tai hautoisin kostoa. Loukkaantuminen voi myös olla tunne, joka menee nopeasti ohi ja jota en jää sen kummemmin hautomaan.

Toinen juttu ovat sitten nämä suorapuheiset ihmiset, jotka sekoittavat suorapuheisuuden ja ilkeyden keskenään. Suorapuheisuuden varjolla kenelläkään ei ole oikeutta heitellä inhottavuuksia ja ilkeyksiä muille ihmisille. Sosiaalista kyvyttömyyttä ei ole syytä naamioida suorapuheisuudeksi. Yllättävän usein suorapuheisiksi itseään kehuvat ihmiset kertovat kyllä suureen ääneen negatiivisista asioista, mutta kehuminen jääkin sitten vähän vähemmälle.

Loukkaantumisen puolesta,
Noora

Vapun varmuudet ja epävarmuudet

Varmuuteeni vaikuttaa kovasti se, että tapanani on tarkkailla ihmisten reaktioita hyvin paljon. Tulkitsen myös kanssaihmisten reaktioita ja yleensä tietysti itselleni haitallisella tavalla. Olen hyvin puhelias tyyppi, mutta puhuessani peilaan jatkuvasti muita ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Jos minusta tuntuu, että he reagoivat minuun negatiivisesti, sulkeudun tai vähintään pahoitan mieleni helposti.

Olen pyrkinyt tarkkailemaan myös positiivisia merkkejä ja etsimään itselleni hyödyllisiä reaktioita kanssaihmisistä, mutta se on yllättävän paljon vaikeampaa kuin negatiivisten reaktioiden löytäminen. Olen kuitenkin varma, että olen oppimassa. Yksi minulle hyödyllinen tapa on ajatella sanoiksi tai sanoa jopa ääneen myös positiiviset reaktiot. Tyyliin "minusta tuntuu, että hän piti minusta".

Minua harmittaa se, että suomalaiset antavat kamalan vähän positiivista palautetta toisilleen. Kuinka harvoin tuleekaan sanottua sellaisia asioita kuten "minä viihdyn sinun seurassa", "olet mulle tärkeä ystävä", "olet hauska, mukava, ihana yms"! Tai vaikka sellaisia kuin "onpa kiva paita", "sulla on niin nätit silmät", "sulla on aina hiukset niin kivasti". Tuollaisten asioiden kuulemisella on ihmisille todella paljon merkitystä! Tämäkin on yksi asia, jota minun olisi syytä opetella. Pitäisi varmaan perustaa Kehu päivässä -liike.

Vappuaattona varmuuteni horjahteli moneen otteeseen puolelta toiselle. Käyn Tampereella järjestettävässä Nykysuomen seuran Kielipiirissä kuukausittain ja niin myös vappuaattona. Kielipiirissä oli paikalla uusia ihmisiä, joista sain alkuun sellaisen vaikutelman, että he eivät pitäneet minusta. Kielipiirin päätteeksi lähtiessäni he kuitenkin huikkasivat perääni ja jäimme keskustelemaan innostuneena vielä puoleksi tunniksi baarin ulkopuolelle. Tästä minulle jäi hyvä mieli. Tarinan opetus taisi olla se, että noita negatiivisia ensivaikutelmia tulee liian usein suurenneltua eivätkä ne yleensä taida pitää paikkaansa. Toisaalta olen myös asiaa pohtiessani todennut, että positiivisia kokemuksia tulee vähäteltyä, enkä useinkaan anna itseni tuntea niistä hyvää mieltä, koska eihän siinä nyt ole mitään ihmeellistä, että ihmiset viihtyvät.

Hyvä mieli tuli myös siitä, että työkaverini pyysi minua tapaamaan häntä ja yritti laillani nähdä kovasti vaivaa tapaamisen onnistumiseksi. Harmi kyllä, homma ei mennyt putkeen. Ongelmaksi muodostuivat humalaiset ja baarijonot.

Päivän epävarmuus: Uskallanko linkittää blogini PP:hen. Ovatko tekstini tarpeeksi järkeviä kenenkään luettaviksi? Mitä, jos lukijat saavat minusta täysin vääränlaisen vaikutelman?

Mitä epävarmuudella tarkoitan?

Kun puhun epävarmuudesta, en tarkoita sellaista koko elämää vaikeuttavaa ja hallitsevaa ujoutta ja epävarmuutta. Tarkoitan sellaista epävarmuutta, jossa oman elämän ja oman itsen asioista on epävarma verratessaan niitä muiden ihmisten vastaaviin. Puhun koulutukseen, uraan, äitiyteen, ystäviin, puolisoon, ulkonäköön ynnä muihin sellaisiin liittyvistä epävarmuuksista. Puhun siitä, kuinka emme näe toisten ihmisten kulissien taakse ja sen vuoksi erehdymme uskomaan, että näkemämme kulissit ovat totta.

Päivän epävarmuus: Osaanko kirjoittaa sellaista blogia, joka on mielenkiintoinen luettava eikä sorru latteuksiin ja kliseisiin? Olenko tarpeeksi kiinnostava kirjoittaja? Ovatko ajatukseni niin typeriä, etten saa niille vastakaikua?

Blogi epävarmuudesta ja uskaltamisesta

Kaikki ovat varmasti joskus tunteneet epävarmuutta, mutta siitä ei ole tapana puhua. Kuinka tavallista onkaan se, että luulemme ystäviemme ja tuttaviemme olevan paljon varmempia itsestään kuin itse olemme? Epävarmuudesta ei puhuta. Se on melkeinpä tabu. Enhän minä voi paljastaa olevani epävarma, kun kaikki ympärilläni ovat niin varmoja itsestään!

Tämän blogin tarkoituksena on toimia kirjoittajan päiväkirjana sekä ajatusten selventäjänä, mutta samalla haluan tarjota vertaisilleni ajatuksia ja keskustelua. Tässä blogissa minä uskallan avata itseäni ja omaa epävarmuuttani teille kaikille varmoille ihmisille.