Tavallinen vai erilainen?

Lapsena ja nuorena halusin kamalasti olla tavallinen. Meidän perhe oli mielestäni aivan liian erilainen kuin muut. Meidän perheemme ei ole koskaan kuulunut kirkkoon, ja se oli tietysti uskonnollisessa kylässä hyvin poikkeuksellista. Lisäksi meillä ei ole tuossa kylässä lähisukulaisia, ja sekin on siellä päin maailmaa hyvin kummallista. Muistan jopa, että rukoilin pienenä tyttönä jumalalta, että meidän perhe tulisi uskoon. Olihan meitä varmaan myös seurakunnan kerhossa tai papin rouvan vetämillä et-tunneilla jo vähän peloteltu helvetillä. Muistan myös, kuinka koulukaverimme joskus nälvivät siitä, että meidän perhe oli apinoista lähtöisin, kun he sentään olivat saaneet alkunsa Aatamista ja Eevasta. Absurdia, kun sitä nyt ajattelee, mutta lapsena nuo asiat olivat totista totta.

Teini-iän jälkeen aloin vuorostaan kärsiä siitä, että olin liian tavallinen. Olisin halunnut olla hipimpi, syvällisempi, taiteellisempi ja filosofisempi. Olisin halunnut osata pukeutua erikoisemmin, ymmärtää runoutta, polttaa vaikka pilveä tai tehdä jotain muuta erilaista. Mutta ei, olin vain tylsä ja tavallinen minä.

Nykyään olen löytänyt ihanan tasapainon tavallisuuteni ja erilaisuuteni kanssa. Olen osannut peilata enemmän isoa kuvaa. Aikaisemmin lähiympäristön normit tuntuivat koko maailman normeilta. Oli vaikea nähdä lähipiiriä kauemmas. Nyt, kun lähipiirini on laajentunut, on helpompaa nähdä myös kauemmas. Olen huomannut, että kaiken tavallisuuteni keskellä minussa on paljon erilaista. Kaikkein hienointa nykyisessä erilaisuudessani ja tavallisuudessani on se, että ne ovat osa oikeaa minua.