maanantai 10. toukokuuta 2010

Nyt jännittää

Laitoin juuri blogini osoitteen Facebookissa (tarkoin valituille) kavereilleni. Täytyy myöntää, että vähän jännittää, millainen vastaanotto on. On niin paljon helpompaa kirjoittaa tuntemattomille kuin tutuille. Toisaalta tarkoituksenani on nimenomaan uskaltaa olla julkisesti epävarma, ja jos en sitä ole ystävieni edessä, niin onko se kovinkaan julkista?

Päivän epävarmuus: Olinko aivan pönttö?

Epävarmuus työelämässä

Työ on yksi suuri epävarmuuden lähteeni. Teen tällä hetkellä opettajan töitä kuudennen luokan luokanopettajana, mutta en ole pätevä. Minulta puuttuvat kokonaan pedagogiset opinnot, joten olen melko itseoppinut opettaja. Olen useinkin hyvin varma siitä, että tämä ei ole minun alaani. Oppilailta ei yleensä saa kamalan paljon positiivista palautetta, mutta negatiivista sitäkin enemmän. Tekemisiäni kommentoidaan vaatteista, ulkonäköön ja luonteenpiirteisiin saakka. Yleisimpiä sanoja oppilaideni suusta ovat sää aina, sää et ikinä ja sää et koskaan.

Olen kuitenkin saanut positiivista palautetta työkavereilta, ja se lämmittää mieltä todella paljon. Kamalimpina päivinä, kun oppilaat ovat käyttäytyneet todella huonosti, on ihanaa kuulla työkaverilta, että luokka on minulla hyvin hallussa. Tänään esimieheni kysyi minulta, onko minulla vielä suunnitelmia ensi vuodelle ja saako minua kysellä töihin, jos sellaisia minulle löytyisi. Mahtavaa! Tiedän tehneeni hyvää työtä, kun minun halutaan epäpätevyydestä huolimatta jatkavan töitä samassa työpaikassa.

Ehkä tämä todella voisi olla minun alaani. Nyt vain täytyisi vain hankkia se pätevyys, niin töitä saattaisi oikeasti irrota vielä paremmin.

Blogini on jo saanut jonkin verran lukijoita, mutta yhtään kommentteja en ole vielä saanut. Olisi hienoa, jos kirjoittamistani asioista syntyisi keskustelua. Tarkoitukseni kuitenkin on päiväkirjatyyppisen kirjoittelun lisäksi pyrkiä herättämään ajatuksia. Kommentoikaa siis edes sitä, oliko blogissani mitään luettavaa, vai oliko sen sisältö täyttä potaskaa.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Oikeus loukkaantua

"Ei sinulla ole oikeutta loukkaantua tästä."
"Onko minulla oikeus loukkaantua?"
"Minä olen suorapuheinen ihminen, eikä kenelläkään ole oikeutta loukkaantua siitä, että sanon suoraan."

Oikeus loukkaantua on mielestäni kummallinen käsite. Loukkaantuminen on tunne, joka ihmiselle tulee, kun hänen tunteitaan jollakin tavalla loukataan. Jos loukkaantumisen osapuolilla on käsitys, ettei loukkaantumiseen ole oikeutta, joutuu loukkaantunut pitämään loukkaantumisensa salaisuutena, eikä siitä useinkaan seuraa mitään kamalan positiivista. Minä kannatan oikeutta loukkaantumiseen. Eri asia on, onko oikeutta esimerkiksi murjottamiseen tai riitelyyn.

Minun tunteeni tulevat loukatuksi melko usein, mutta lopulta aika harvoin loukkaaja saa tietää asiasta. Minua saattavat loukata esimerkiksi tekemisiini kohdistuva kritiikki, vitsiksi naamioitu tai tarkoitettu solvaus tai ulkonäköön ja luonteeseen kohdistuva (kevytkin) kritiikki. Tapanani on peittää loukkaantuminen etenkin sellaisissa tapauksissa, jolloin yleisen mielipiteen mukaan minulle "ei ole oikeutta loukkaantua".

Se, että loukkaannun usein, ei kuitenkaan tarkoita, että olisin loukkaajilleni vihainen, murjoittaisin tai hautoisin kostoa. Loukkaantuminen voi myös olla tunne, joka menee nopeasti ohi ja jota en jää sen kummemmin hautomaan.

Toinen juttu ovat sitten nämä suorapuheiset ihmiset, jotka sekoittavat suorapuheisuuden ja ilkeyden keskenään. Suorapuheisuuden varjolla kenelläkään ei ole oikeutta heitellä inhottavuuksia ja ilkeyksiä muille ihmisille. Sosiaalista kyvyttömyyttä ei ole syytä naamioida suorapuheisuudeksi. Yllättävän usein suorapuheisiksi itseään kehuvat ihmiset kertovat kyllä suureen ääneen negatiivisista asioista, mutta kehuminen jääkin sitten vähän vähemmälle.

Loukkaantumisen puolesta,
Noora

tiistai 4. toukokuuta 2010

Vapun varmuudet ja epävarmuudet

Varmuuteeni vaikuttaa kovasti se, että tapanani on tarkkailla ihmisten reaktioita hyvin paljon. Tulkitsen myös kanssaihmisten reaktioita ja yleensä tietysti itselleni haitallisella tavalla. Olen hyvin puhelias tyyppi, mutta puhuessani peilaan jatkuvasti muita ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Jos minusta tuntuu, että he reagoivat minuun negatiivisesti, sulkeudun tai vähintään pahoitan mieleni helposti.

Olen pyrkinyt tarkkailemaan myös positiivisia merkkejä ja etsimään itselleni hyödyllisiä reaktioita kanssaihmisistä, mutta se on yllättävän paljon vaikeampaa kuin negatiivisten reaktioiden löytäminen. Olen kuitenkin varma, että olen oppimassa. Yksi minulle hyödyllinen tapa on ajatella sanoiksi tai sanoa jopa ääneen myös positiiviset reaktiot. Tyyliin "minusta tuntuu, että hän piti minusta".

Minua harmittaa se, että suomalaiset antavat kamalan vähän positiivista palautetta toisilleen. Kuinka harvoin tuleekaan sanottua sellaisia asioita kuten "minä viihdyn sinun seurassa", "olet mulle tärkeä ystävä", "olet hauska, mukava, ihana yms"! Tai vaikka sellaisia kuin "onpa kiva paita", "sulla on niin nätit silmät", "sulla on aina hiukset niin kivasti". Tuollaisten asioiden kuulemisella on ihmisille todella paljon merkitystä! Tämäkin on yksi asia, jota minun olisi syytä opetella. Pitäisi varmaan perustaa Kehu päivässä -liike.

Vappuaattona varmuuteni horjahteli moneen otteeseen puolelta toiselle. Käyn Tampereella järjestettävässä Nykysuomen seuran Kielipiirissä kuukausittain ja niin myös vappuaattona. Kielipiirissä oli paikalla uusia ihmisiä, joista sain alkuun sellaisen vaikutelman, että he eivät pitäneet minusta. Kielipiirin päätteeksi lähtiessäni he kuitenkin huikkasivat perääni ja jäimme keskustelemaan innostuneena vielä puoleksi tunniksi baarin ulkopuolelle. Tästä minulle jäi hyvä mieli. Tarinan opetus taisi olla se, että noita negatiivisia ensivaikutelmia tulee liian usein suurenneltua eivätkä ne yleensä taida pitää paikkaansa. Toisaalta olen myös asiaa pohtiessani todennut, että positiivisia kokemuksia tulee vähäteltyä, enkä useinkaan anna itseni tuntea niistä hyvää mieltä, koska eihän siinä nyt ole mitään ihmeellistä, että ihmiset viihtyvät.

Hyvä mieli tuli myös siitä, että työkaverini pyysi minua tapaamaan häntä ja yritti laillani nähdä kovasti vaivaa tapaamisen onnistumiseksi. Harmi kyllä, homma ei mennyt putkeen. Ongelmaksi muodostuivat humalaiset ja baarijonot.

Päivän epävarmuus: Uskallanko linkittää blogini PP:hen. Ovatko tekstini tarpeeksi järkeviä kenenkään luettaviksi? Mitä, jos lukijat saavat minusta täysin vääränlaisen vaikutelman?